Apua, huomasin just että tämä vuodatus on jäänyt julkaisematta joten laitetaan sekin nyt samalla tulemaan vaikka onkin jo historiaa... Ehkä joku jaksaa tätäkin lukea...
Eli tapahtui tasan kuukausi sitten...
No, ehkä syy siihen on että ilta ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen. Paljon kivempaa meillä oli edellisenä iltana kun lähdettiin mun opiskelukavereiden kotibileisiin ihan pussikalja pohjalta. Tai no oli meillä eväinä enemmän viini-drinksu materiaalia kuin kaljaa. Mutta pussissa. Ja chipsit syötiin suoraan pussista, ei kristallilautasilta coktail-palojen seurana. Päästiin siis ekan kerran mukaan opiskelijabileisiin tämän opiskelu-uran aikana ja mukavaa oli. Kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu luotto-lastenvahti isovanhemmille. Kiva tutustua ihmisiin myös luokkahuoneen ulkopuolella vaikka suurin osa porukasta onkin 10 vuotta nuorempia sinkkuja. Silti en en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi ja juttua riitti ja hauskaa oli.
Sitä vastoin seuraavan illan drinkki-kutsuilla tunsin itseni seinäkukka-rusinaksi. Paikalla oli le creme de la creme. Eli kaikki silmäätekevät äitihahmot lasten koululta. Puheenaiheet rajottu lähinnä seuraavaan keittiöremontiin, syysloman etelän matkaan (kaikki tuntui olevan matkalla samaan paikkaan) ja asunnon hankintaan ja kuinka vaikeeta se täällä keskustassa on. Vähän puhuttiin lapsista ja välillä vähän työstä. Siinä se jutustelu lähinnä pyöri. Kaikki oli tosi ystävällisiä ja kyseli kohteliaasti ne samat kysymykset. Miksi olette muuttaneet? Miten viihdytte? Mitä mä teen? jne. Ja sen jälkeen mielenkiinto molemmin puolin lopahti. Istuskelin kristallilasi kädessä ja kuuntelin niiden juttuja. Skumppa oli hyvää ja puitteet yleelliset. Tarjoilut kuin jostain häävastaanotolta. Suurin osa tunsi toisensa jo teinivuosien ajoilta joten yhteisiä nimittäjiä oli reilusti. Kaikki oli pukeutunut mustaan ja kopsutteli ympäriinsä (sisällä) tajuttoman korkeissa korkokengissä. Puolilla naisista kenkien pohja oli sellainen super-suosittu (lue: sika kallis) punainen. Välillä käytiin salaa palvelijaovesta tupakalla ulkona, mieluiten kääriytyneenä johonkin turkis tai cashmere-vaatteeseen.
Kiva että kutsu kävi ja nyt voi tervehtiä koulun ja päiväkodin käytävillä näitä samoja naamoja. Mitään suurta ystävyyssuhdetta tästä visiitistä tuskin syntyi. Enkä mä sitä odottanutkaan. Olinpahan nyt mukana. Ei ne mitään ylimielisiä tai töykeitä ollut, elää vaan ihan voisessa todellisuudessa.
Pikku hiljaa ollaan tällä viikolla myös tervehdytty tästä kaameasta virus-flunssassa joka meitä on riivannut lähes koko lokakuun. Mulle iski vielä viimeisenä niittinä silmätulehdus ja olenkin kulkenut koko viikon Voldemort- silmillä ympäri kaupunkia. Dina vaan ei vieläkään ole ihan oma itsensä, väsynyt ja räkänen. Ja Dina (tunnetusti huono syöjä muutenkin) ei millään meinaa vahvistua kun ei ruoka maistu kunnolla. Puolet viikkoa oli jo kuitenkin koulussa. Alkuviikosa Dinalle tuli tekstiviesti yhden opettajan numerosta ja viestissä oli kuva koko luokasta ja tervehdys jossa kertoivat ikävöivän Dinaa jo luokassa ja toivottivat pikaista paranemista. Mä olisin voinut sulkeutua kaappin määkimään, niin liikuttunut olin tästä pienestä eleestä. Dina oli ihan onnesta soikeena ja otettu. Sanoi, että tää on kyllä paras luokka ikinä, vähän iso vaan. Oli paljon kivempi mennä takaisin kun tiesi että toiset ovat odottaneet. Hieno henki niilä näyttää siellä olevan.
Meillä oli kurssityön loppuseminaari tällä viikolla. Eli piti siis opponoida jonkun toisen työ ja sai palautetta omasta. Vähän jäi karvas maku suuhun. Sitä oli kuitenkin laittanut siihen työn vääntämiseen lukemattomia tunteja ja palaute oli aika nihkeää. Ei niin että olisi jotain pahemmin pielessä mutta positiivista palautettakaan ei herunut. Itse asiassa mua alkoi pänniä se niin paljon että annoin proffalle seminaarin lopussa palautetta asiasta. Että vaikka kyseessä on meidän ekat tehtävät ja virheitä on varmasti ollut huimasti, niin olisi hyvä saada kuulla onko työssä edes jotain hyvääkin. Meni proffalla paperit sekasin ja ei tiennyt mitä olisi sanonut. Takelteli jotain siihen suuntaan että oli kyllä mielestään antanut myös positiivista palautetta. Toivottavasti meni viesti perille. Ja toivottavasti ei vaikuta arvosanaan tämä avautuminen. Muut ulkomaiset opiskelija kyyristelivät kauhuissaan papereittensä takana, kun uskalsin "uhmata" suuria puoli jumalia. Välillä on aika raskasta opiskella ihmisten kanssa, jotka eivät osaa kritisioida opetettavaa ja opettajia lainkaan. En haluaisi osoitella sormella ketään, mutta joidenkin maiden kulttuureissa professorit ja opettajat ovat auktoriteetteja joita vastaan ei mutista. Ja voi olla että 10 vuotta sitten en itsekään olisi avannut suutani mutta nyt tuntuu kyllä pirun hyvältä että sanoin mitä ajattelin. Hyvä minä!
Tällä viikolla aloitin myös työt sijais-välitysfirman listoilla. Olin mukana sellaisessa aloitus kokouksessa, jossa opetettiin tuntilistojen täyttöä ja muita käytännön asioita. Kokouksen vetäjällä oli ehkä maailman ärsyttävin jargoni. Joka toinen tai kolmas lause oli "hänger ni med, va? " Ensin ajattelin että se on oikeasti epävarma että ymmärretäänkö me mistä se puhuu mutta lopulta totesin sen vain olevan yhtä tyhjänpäiväinen täyte fraasi kuin "niinku" "siis oikeesti" " sillee" "alltså" ja muut tärkeät sanaparret joita meikäläinenkin viljelee huolestuttavan usein. Tuli sellainen olo että se pitää meitä täysin uunoina. Eikä siinä oikein tiedä että pitäiskö joka kerta vastata " jo, jag hänger med...".
Tiesittekö muuten että Tukholmassa bussit pysähtyy joka pysäkille ilman että niille täytyy viuhtoa tai viittoilla? Mä en tiennyt...nyt tiedän. Ja että bussissa vaikka on painanut stop-nappulaa pitää vielä painaa oven avaus-nappiakin jotta kuski ei vain pysähdy pysäkille vaan myös muistaa päästää sut ulos..? En tiennyt sitäkään, mutta nyt siis kaikki tiedetään tämäkin.
Nyt taas menoksi!
