Erillainen aamu

Jaahas, nyt se sitten pärähti eteen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensimmäinen todellinen koti-ikävä kohtaus á la Dina. Ja kuten tiedetään Dina ei tee mitään puolivillaisesti. Sydäntäraastavaa yrittää siinä sekä selvittää ja rohkaista ja samalla hoputtaa ylös sängystä. Vanhat kaverit on patempia, uudet kaverit typeriä, jotkut pilkkaa koulussa ja kaikki on vaan niin huonosti täällä. Miksi me muutettiin? Miksei voida muuttaa takasin? Mä en halua uusia kavereita, vaan vanhat kaverit jne. Mikään ei auta ja kaikki on vaan päin mäntyä. 

Lupasin soittaa opettajalle, että pilkkaamiseen puututtaisiin, ,mutta tiedän jo vastauksen ennen kuin edes käyn sen keskustelun. Kaikkea ei voi nähdä, kaikkeen ei pystytä puuttumaan ja teemme kyllä parhaamme. Ja näin se varmaan onkin, 26 oppilaan ryhmässä mikään muu ei taida olla edes mahdollista. Kavereiden suhteen ollaan myös yritetty edetä, Dina oli ekoilla synttäreillä viikonloppuna ja ensi viikonloppuna meille tulee ekan kerran keveri leikkimään. 

Mutta totuus taitaa olla se ettei näitä tunteita voida paikata millään. Mikään ei tietenkään korvaa vanhoja kavereita, eikä sitä paikkaa joka on ollut koti koko sen ajan jonka voi muistaa. Ehkä se tunne laimenee ajan kanssa mutta nyt on kuherruskuukausi ohi ja todellisuus täällä. 

Kaikki tämä oli tietysti odotettavissa ja tiedossa että jossain vaiheessa näin kävisi. Amoksen kohdalla koti-ikävä ilmeni ensimmäisten viikkojen aikana tietynlaisena turvattomuutena, ei halunnut käydä vieraassa vessassa ja vieläkin Amos varmistaa joka päivä että tämä on meidän koti. Dina on puhunut tähän mennessä vain kaihoisasti kavereista, joskus heittänyt kommentin että haluis jo että tulisi kesä. Mutta mitään tämän skaalan draamaa meillä ei vielä ole esiintynyt. No, ehkä se on hyvä asia, että tunteet tulee esille ja että niistä voidaan puhua. Ainoa pikkiriikkinen toive olisi ettei näitä keskusteluja tarvitse käydä aamulla, kymmenen minuuttia ennen kuin meidän pitäisi sulkea ulko-ovi että ehditään. Mutta se taitaa olla liikaa pyydetty, aamut on tietenkin otollisia tälläiselle draamalle, kiire, väsymys ja sata asiaa hoidettavana, luovat täydelliset olosuhteet. 

Asiaa ei tietenkään paranna yhtään se että selviä teini angstin merkkejä on jo nähtävissä aika ajoin. Edellisenä aamuna me hikoiltiin eteisessä ulkovaatteet päällä, koska etutukka sojotti väärään suuntaan. Lopulta vaihtoehtoina oli (Dinan idea) leikata tukka pois tai suihkuttaa lakkaa ( mun hätäkeino) että päästään liikkeelle. Myös vaatteiden valitseminen vie nykyään järkyttävän pitkän hetken, vaikka ne olisikin valittu edellisenä iltana valmiiksi. Yön aikana ne vaatteet nimittäin muuttuvat ihan vääriksi. Pelottavaa, että jo tämän ikäiset ovat niin ulkonäkökeskeisiä. Ensin ajattelin että luokka olisi jotenkin "fiinimpi" ja aiheuttaisi näitä haasteita, mutta luokan tytöt kulkevat lenkkareissa ja verkkareissa ja porukka on hyvin kirjavaa. 

Onneksi me saatiin tällä kertaa hetken keskustelun ja halauksen avulla pyörä taas pyörimään ja kaikki lähdettiin hyväntuulisina ja ajoissa kotoa. Mutta kyllä mulla on pala vieläkin kurkussa, en oikein tiedä mitä voisin sanoa tai tehdä että siitä olisi apua. En kai mitään muuta kuin olla mukana. 

Koti-ikävää á la meidän perhe.