Tällä viikolla on pitänyt lievästi sanottuna kiirettä. Tuntuu, että tunnit ei millään riitä, vaan yölläkin pitäis toimittaa sata ja yks asiaa. Millaista elämää tämä oikein enteilee, mähän olen vielä kotona enkä töissä tai opiskelemassa?!? Miten kiire meillä sitten on?!?
Päästiin viime viikonloppuna vihdoin muuttamaan sinne "omaan" kotiin. No, ainakin omien tavaroiden ja kalusteiden keskelle. Asunto oli luvattu valmiiksi, mutta koko viikon meillä on ravannut puolalaisia ukkeleita maalaamassa ja viimeistelemässä. Siinä onkin sitten ollut tekemistä pitää pojat erossa niiden työkaluista ja maalipurkeista. Samalla kaikin mahdollisin kielin ja käsimerkein yrittää selvittää kuinka kauan vielä kestää ja mihin aikaan aamusta ovikello ( ei toimi) soi.
Mutta kaikki tämä on pientä, koska lopputulos on huikea. Näin isossa lukaalissa me ei olla koskaan asuttu. Näin hienoilla kulmilla häiritty naapureita ja näin uudessa ja vastavalmistuneessa asunnossa jatkuvasti pelätty, että kohta joku läiskäsee rasvaset tai rapaset kädet uusille seinille tai naarmuttaa parketin. Kuvaavaa on, että Amos vasta toisena päivänä käveli olohuoneeseen ja sanoi: " oi mamma, mikäs paikka tämä on?".
Ja totta kai jotta elämä ei olisi liian helppoa on tällä viikolla alkanut sekä Amoksen päiväkotiura että Dinan koulu. Amoksen kanssa me harjoiteltiin pari päivää yhdessä päiväkotielämää. Ensi oli vähän vaikeeta koska vessa oli erilainen ja lapset ei ymmärtänytkään suomea ( niinpä). Mutta perjantaina ehdin vain tossut auttaa jalkaan kun mies oli jo menossa eikä huikannut edes hyvästejä. Reipas poika,joka heti aamusta pukee repun selkään ja on jo menossa . Ja kyllä, tiedetään, jossain vaiheessa mieli muuttuu ja joudutaan neuvottelemaan lähdöstä, mutta hyvä että alku oli ainakin sujuva. Amos on ryhmän nuorin ja ainoa joka ei ole aikaisemmin ollut hoidossa. Aika moni siirtyi pienten kerroksesta isojen puolella, mutta on ehtinyt jo kartuttaa päiväkoti- uraa muutaman vuoden. Täällä harva jää kotiin kolmeksi vuodeksi, vaikka vanhempainraha onkin huippu joustava.
Ja että mulle on vaikeeta ettei saa sanoa dagis vaan förskola. Ja kieltämättä oli myös vaikeaa olla pari päivää ihan vaan vanhempana mukana eikä alkaa neuvomaan tai auttamaan. Piti purra hammasta, monesti.
Dinan koulu alkoi torstaina. Olipa ihana aloitusseremonia tässä koulussa. Jokainen luokka sai valita helium ilmapallon johon äänestettiin jokin toivepaikka. Toiveena olisi, että jos joku löytää ilmapallon myöhemmin ja palauttaa sen, voi luokka päästä retkelle. Sitten rehtori piti pihalla puheen ja lopuksi päästi koko nipun kaikkien luokkien palloja hurraa huutojen saattelemana ilmaan. Mahtava aloitus!
Dinalla on iso luokka, 26 oppilasta. Aika erilaista verrattuna viime vuoden kymmenen oppilaan luokkaan. Opettaja järjesti Dinan istumaan ihan eteen ja varmistaa jatkuvasti että onko ymmärtänyt mitä sanottiin ja tarviiko apua. Luokassa vallitsee hyvä henki ja Dina on otettu lämpimästi vastaan. Multa meinas leuka loksahtaa, kun tänään illalla soitti yksi luokan isistä ja tiedusteli oliko Dinalla kaikki hyvin. Luokassa oli ilmeisesti ollut jotain kähinää ja kyseisen perheen lapsi oli ollut huolissaan siitä, miten Dina oli asian ottanut. Ja heti soittivat ja kyselivät, ettei vaan jäänyt paha mieli. Tässä vaiheessa Dina ei ollut kertonut edes koko asiasta mitään. Vasta kun oikein tarkkaan mietti, muisti tilanteen, eikä itse ollut kovinkaan tuohduksissa asiasta. Kaikki muut luokassa ovat olleet jo eskarista saakka yhdessä joten mukavaa huomata että uusista välitetään. No ehkä tämä on vielä vähän liian aikaista hehkutusta.
Kuulostaa varmaan siltä että mulla pitäis olla hurjasti vapaa-aikaa nyt , kun kaksi kolmesta on jo päivisin poissa. Totuus vaan on se, että koko sen ajan kun Amos ja Dina on koulussa, mä juoksen tuli takapuolen alla ja hoidan asioita. Clas Ohlson on jo liiankin tuttu paikka, olen viime päivinä etsinyt antennijohtoa, sokeripalaa lamppuun ja kaikkea siltä väliltä. Ja aina joku unohtuu tai onkin väärän mallinen ja joudun taas palaamaan kotinikkarin taivaaseen. Lisäksi pitää vielä hoitaa tätä jähmeää ja takkuista byrokratiaa. Täyttää lomakkeita, ilmottautua sinne tänne ja tonne, valita hammaslääkärit ja neuvolat ja hoitaa vielä kaikenlaista sälää myös Suomen viranomaisten kanssa. Tylsää ja aikaavievää hommaa.
Maanantaina päiväkoti-ura urkenee myös Simonille. Uusi reppu on jo ostettu ja tossut nimikoitu. Onneksi kaikki lapset on samassa rakennuksessa, muuten en tiedä miten tämä rumba käytännössä hoituisi. Nytkin on vaikeaa ehtiä edes yhdeksäksi, saati sitten vielä aikasemmin. Miten ihmeessä me päästään ajoissa liikkeelle kun on talvi ja pukea täytyy muutakin kuin kengät?!?
Onneksi sinne vielä on muutama kuukausi. Ainakin tänään on taas ollut hiostavan kuuma ja kostea ilma, ei ihme että taiva repesi nyt illansuussa. Ullakkohuoneistossa ukkonen on aika mahtipontinen elämys varsinkin kun satoi sisäön kuin saavista kaataen.
Ai niin, vielä yksi huomio, jonka tänään tein. Olen jollain tasolla alkanut sisäistämään tämän ydinkeskustan ja omien kotikulmien kordinaatit. Jonkinlainen sisäinen kartta alkaa hahmottua päähän eikä aina tarvii kaivaa puhelinta esille navigoimaan. Edistystä! Tosin tänään eksyin ihan hölmösti kotimatkalla lähikaupasta. Eli kartta ei ole vielä ihan virheetön ja valmis.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar