Harry Potter

Istutaan junassa matkalla kotiin. Takana on vaihderikas ja draamantäytteinen päiväretki Norrköpingiin.

 Kaikki alkoi oikeastaan jo heinäkuussa kun äkkäsimme rannalla pariskunnan jolla oli hieno Harry Potter exhibition paperikassi. Keräsimme hieman rohkeutta ja kysyimme mistä moisia saa ostaa? Pariskunta kertoi Norrköpingin Harry Potter näyttelystä ja sitten vaan googlaamaan. Näyttely oli avattu jo toukokuussa ja viimeinen viikko pyörähtää käyntiin maanataina. Eli vaikka suosittelenkin näyttelyä ihan kaikille HP-faneille, aika voi olla hieman kortilla visiitille. Mutta todellinen fani keinot keksii.

Pojat jäi kotimiehiksi ja me lähdimme matkaan aamulla ja köröttelimme puolentoista tunnin junamatkan Norrköpingiin. Dina valtasi ipadin ja mulla oli seurana, ah niin, mielenkiintoinen kurssikirja. 

Kun päästiin Norrköpingin asemalle, päätettiin kävellä matka, joka kartalla lupasi vain vartin tarpomista. Noin 40 minuunntia myöhemmin olimme perillä, kiukkuisen eikä yhtään niin innokkaan neidin kanssa. Ja mitä meitä odottikaan? Hitonmoinen jono, tai oikeastaan kaksi. Paikan päällä selvisi että näyttelyyn olisi pitänyt ostaa liput etukäteen ja ennen kaikkea VARATA AIKA kierrokselle. Ensimmäinen vapaa aika oli klo 16.15 iltapäivällä. Että näin. Junaliput ( ei vaihdettavat, tietysti) oli klo 17.54 junaan. Kiitos meikäläisen sisälukutaidolle! Olin vieraillut sivustolla viimeksi edellisenä iltana ja tarkistanut lippujen hinnat ja osoitteen. No hetken pähkäilyn jälkeen päätimme, että riski oli otettava ja varattava se klo 16.15 aika, vaikka se tarkoittaisikin juoksunäyttelyä ja taksimatkaa asemalle. Näin "kauas" ei matkustettu turhaan! 

Eli suuntasimme takaisin Norrköpingin keskustaan katselemaan paikallista vilinää ja kuluttamaan aikaa. Tilasin järkyttävän "kaksi maahanmuuttajaa, huono kuuluvuus ja olematon paikallistuntemus"- puhelun jälkeen meille taksin valmiiksi näyttelyn eteen ja sitten vain odottelemaan. Ja laskeskelimme että selviämme ulos tunnissa. 

 Norrköping osoittautui tosi mukavaksi ja kodikkaaksi kaupungiksi! Kiva vanha kaupunki, hieno koski joka virtaa keskustan läpi, paljon pieniä ravintoloita ja putiikkeja. Paljon myös second hand-liikkeitä, mikä oli ilahduttavaa.

Ratikka ( aina plussaa) ja ennen kaikkea se että ihmiset näyttivät....tavallisilta. Tuli jotenkin helpottava olo kun joka toinen vastaan tuleva ei näyttänyt Elle-lehdestä repäistyltä tai suoraan Acnen katalogista. Vähän siltä musta tuntuu tuolla meidän kulmilla aika usein, oikeestaan melkein koko ajan. Oli ihastuttavaa palloilla siis tavallisten ihmisten parissa. Kuulostaa vähän kierolta, mutta ero oli huomattava. 

Lisää plussaa tuli kun löysimme vihdoin luotto-kauppamme eli Tiger- sälä putiikin. Tai täällähän sen nimi on TGR. Sitä ei nimittäin Tukholman keskustasta löydy. Löytyy jostain laitamilta mutta sinne ei olla vielä eksytty. Eli täydensimme tuikitärkeiden pikku tavaroiden varastoa taas joksikin aikaa. 

Lopun aikaa istuimme näyttelyn lähettyvillä puistossa ja mä luin ääneen viimesen Harry Potter kirjan viimeisiä lukuja. Kyseinen kirja on ollut sen verran jännä että ei olla iltaisin voitu sitä lukea, ilman koko yön painajaisia. Tuntia ennen meidän aikaa hivuttauduimme sisäänkäynnin lähettyville roikkumaan. Kun odotusta oli jäljellä enää 45 min, päätin kokeilla vetoomusta lipuntarkastajaan. Selitin tilanteen tytölle ja jostain kumman syystä vetoomukseni meni läpi ja tyttö päästi meidät ennen aikojaan sisälle!!! Ja mitä sitten tapahtuu? 

Otan esille puhelimen, jotta voisin tallentaa tämän ainutlaatuisen näyttely kokemuksen kuvina. Ja puhelin kuolee siihen paikkaan. Ja puhelimessa on meidän junaliput takaisin. Yhtäkkiä se kapine väittää akkunsa olevan tyhjillään, vaikka juuri hetkeä aikaisemmin akkua oli vielä vaikka kuinka jäljellä. Paniikki. 

Mutta siinä tilanteessa ei voinut muuta kuin keksittyä näyttelyyn ja päättää murehtia puhelinta myöhemmin. Näyttely oli satumainen! Sinne oli kerätty elokuvien rekvisiittaa pienistä koruista ja vaatteista aina Hiinokan luonnollisen kokoiseen patsaaseen saakka. Päähenkilöiden, siis Harryn, Ronin ja Hermionen lisäksi myös jokaisen opettajan ja Harryn tärkeimpien ystävien tavaroita elokuvista oli esillä ja lähes jokaisen kohdalla oli mahdollisuus kuulla omilla kuulokkeilla taustaa rekvisiitalle. Paikalla oli Tylypahkan pikajuna, lajitteluhattu joka puhui ja lajitteli vierailijoita eri tupiin ja huispausrekvisiittaa. Näyttelysalit oli jaettu ja sisustettu viimeistä yksityiskohtaa myöten elokuvien mukaan. Oli Hagridin mökki, Kielletty metsä, rohkelikkojen makuusali ja Tylypahkan suuri sali, oma suosikkini. Suuressa salissa oli nimittäin esillä niitä mahtavia ruokia, jotka aina ilmestyy elokuvissa oppilaiden eteen kuin tyhjästä ja hienot tanssijaispuvut Liekehtivä Pikari elokuvasta. Hagridin mökki oli myös hieno, kaikki yksityiskohdat oli paikallaan ja lisäksi mökistä löytyi Hagridin kokoinen mallinukke jonka päällä Hagridin vaatteet näyttivät valtavilta. Todellinen puolijätti.

Vaikka suurin HP-fani meidän perheessä onkin Dina, olin kyllä todella vaikuttunut näyttelyn annista ja kaikki vaikeudet unohtuivat hetkeksi. Ainoa miinus oli tungos, joka olisi siis pitänyt ennakoida ja käydä näyttelyssä jo joskus aikaisemmin kesällä. Dinaa selvästikin ahdisti välillä väenpaljous, koska joitain asetelmia nähdäkseen olisi pitänyt jonottaa pitkään ja odottaminen ei ole tyttäreni vahvin puoli. Sen lisäksi Dinaa taisi enemmän kiinnostaa näyttelyn päässä häämöttäävä riisto-putiikki, jonka uhreja me oltiin koko päivä bongattu kaupungilla paperikassit heiluen. Onneksi olin jo valmiiksi varoittanut että kaikki se sälä siellä kaupassa on superkallista, koska sitä se todella oli, super kallista. Loppujen lopuksi päädyimme kompromissiin ja ostettiin taikasauvan näköiset syömäpuikot muistoksi. Ei siis ruokailuvälineiksi vaan taikasauvoiksi leikkiin. Ne "oikeat" taikasauvat oli ihan älyttömän hintaisia. Mutta aika hienoja kyllä. 

Pääsimme ulos näyttelystä silloin kun olisi ollut meidän oikea aika mennä sisään ja jono oli hirmuinen. Eli onneksi vetosin lipunmyyjän hyväsydämmisyyteen. Lisäksi meidän oli vielä ratkaistava kännykkä ongelma. Eli suuntasimme suoraan kohti kauppakeskusta ja etsimään puhelinliikettä ja lainalaturia. Ystävällinen myyjä selitti minulle sitten liikkeessä että kyseessä ei ole akun simahtaminen vaan tämän nimenomaisen puhelimen oikku "bugi" jonka voi ohittaa helposti, jos vain tietää siitä. Eli puhelin on taas kuin oma vanha itsensä.  Tuli opittua jotain uutta. Taas kerran.

Koska me oltiinkin aika nopeita näyttely-kiertäjiä ehdittiin vielä nauttia kauniista kaktus puistosta juna-aseman edessä ja lukea kirja melkein loppuun. Jalat oli tehnyt tehtävänsä ja löhöttiin vaan hienolla nurmimatolla ja odoteltiin junaa takaisin Tukholmaan. 

Tuli vähän tyhjä olo. Mitäs nyt? Meillä on mennyt lähemmäs kaksi  vuotta Harry Potter kirjojen lukemiseen. Välillä ollaan luettu muuta. Mutta sitten aina jatkettu tarinaa eteen päin . Ehdotuksia otetaan mielellään vastaan?!? Mitä nyt voi lukea? Kaikki tuntuu vähän laimealta Harryn tarinaan verrattuna. 

Hieno lopetus kyllä tämä retki. Seuraavaksi odttelen että voidaan lukea kirjat alusta pojille. Tosin Amos koko kesän kuunnellut kun luen Dinalle, ovat nukkuneet tänne muuttoo saakka melkein koko kesän samassa huoneessa. 

Ja vielä loppuun pieni vuodatus kaikille teille lukuisille blogin lukijoille. Tajusin juuri tuossa vähän aikaa sitten etten ole kuullut kuulumisia moneltakaan teistä joiden oletan tai tiedän näitä höpinöitä lukevan. Tää kirjoittelu tuntuu aika yksipuoliselta, ja välillä mietin että mitä järkeä tässä kirjottamisessa on. Haluan kuulla myös mitä teille kuuluu?!? 

Eli nyt kaikki näppäimistö kauniiseen käteen ja kymmensormijärjestelmä laulamaan. Laittakaa sähköpostia tai vaikka Whats up viestiä! Don't be a stranger my friend!

Kiitos ja loppu.

Mennä viikko...

Huomasin juuri että tämä viime viikon kirjoitus on jäänyt julkaisematta, joten laitetaan se nyt samaan syssyyn julki, vaikka ei menekään nyt tarinat ihan kronologisesti.

Taas on viikko kohta pulkassa. Olipas intensiivinen ja vauhdikas viikko taas. Simon aloitti päiväkodissa maanantaina ja on ollut yllättävän reipas. Ekoina päivinä jäi ihan iloisesti ilman itkua ja leikki sen tunnin verran minkä istuin käytävässä ilman että edes huomasi olevansa ilman mammaa. Vasta eilen, neljäntenä päivänä itkeskeli hetken meidän perään, mutta on löytänyt toisesta ryhmän hoitajasta jo turvan ja roikkuu kuin pieni apina Åsan sylissä. Simonin ryhmä on pieni ja kodikas. Hoitajat on tosi sympaattisia, rauhallisia ja hatun nosto heille että pärjäävät ilman kaaosta 10 alle 2- vuotiaan kanssa. Ryhmällä on pieni piha, atelijee, vesileikkihuone ja jumppasali käytössä omien leikkitilojen lisäksi. Eipä sitä voisi enempää toivoa.

 Ainoa asia mikä hieman mietityttää näin päiväkoti ihmisenä on nukkuminen. Lapset nukkuvat patjoilla lattialla. Simonin ryhmässä patjoissa on edes lakanat ja tyynyt, mutta Amoksen ryhmässä nukutaa ohuilla jumppa- alustoilla kylmällä kovalla lattialla. Eipä ihme että Amos on tämän viikon aikana kehittänyt itselleen täydellisen paniikki karjuntaan johtavan kammon lepohetkeä kohtaan. Loppuviikon ajan Amos onkin sitten jäänyt leikkimään isojen poikien kanssa lepohetken ajaksi, mikä tarkoittaa sitä että iltapäivällä vastassa on superväsynyt poika. Mutta ehkä se siitä tasoittuu. Toivottavasti. 

Eli tällä viikolla olen ollut muutaman tunnin ajan ihan yksin. Mahtavaa! Ja miten olenkaan nämä vapauden tunnit viettänyt? Pesemällä pyykkiä ja keittämällä nakkisoppaa! Kullakin on huvinsa. 

Eilen kävin myös haistelemassa ilmaa yliopistolla. Ja vau mikä paikka! Kun tulin metrosta maanpinnalle, tuntui kuin olisi laskeutunut suoraan johonkin amerikkalaisen yliopiston campukselle. Valtava mesta! Tuli tosi innostunut olo, että saan pian astella siellä päivittäin ja olla osana kaikkea sitä yliopistokulttuuriin liittyvää. Campukselta löytyi ainakin viisi eri ravintolaa ja jokaisella tiedekunnalla oli valtavat rakennukset. Ja tietty sellanen aaltoileva nurmikenttä joka kuuluu asiaan. Vitsi että odotan ensi viikkoa! Tuntuu tosi mahtavalta saada kuulua joukkoon! Vaikka keski-ikä taitaa olla reilusti yli kymmenen vuotta nuorempi kuin meikäläinen.

Näytänkö mä nyt yliopistolaiselta? Oli pakko ottaa selfie ihan paikan päältä..

 Nyt istutaan junassa koko porukka. Matkalla Malmöseen ystävien häihin. Meillä on junassa oma familjekupé ja alkumatkasta tunnelma oli hieman kuin Harry Potterilla ensimmäistä kertaa matkalla Tylypahkaan. Amokselle junamatka oli ensimmäiset 20 minuuttia mahtava elämys, sen jälkeen kysyi jatkuvasti että milloin tämä loppuu... Simon ei tykkää junamatkasta ollenkaan, harmittaa kun ei meinaa millään pysyä pystyssä junan heiluessa vauhdissa. Nukahti sentään hetkeksi. Onhan se tosi tylsää kun isommat sisarrukset istuu ja tuijottaa leffaa tietokoneelta eivätkä kiinnitä ollenkaan huomiota häneen. Vielä pari tuntia edessä..huokaus.

Simon nukkuu junassa.

Höstblåsor...ensimmäinen sairastupa tälle syksylle

Häiden jälkimainigeista saatiin kotiin tulijaisiksi syksyn ensimmäiset sairastelusulkeiset. Amos tuli jo hääjuhlapäivänä kipeäksi ja juhlat jäivät kokonaan väliin. Puoli tunti ennen vihkimistilaisuuden alkua tajusin että ukkeli oli tulikuuma, mutta koska meidän perheestä löytyi sekä bestman että morsiusneito, oli pakko pukea pojat juhlatamineisiin ja kiikuttaa karjuvana paikalle. Hätäratkaisu löytyi appiukosta joka lähti saman tien kotiin potilaan kanssa, ehkä jopa hyvillään, kun sai jättää juhlat väliin.

Tässä vielä tyylikkäänä päivää ennen varsinaisia juhlia. Amoksesta on kuoritunut todellinen tyyliniekka, nukkuiskin nämä nahkakengät jalassa jos sais...

 Kaikesta alkudraamasta huolimatta, juhlat oli mukavat ja paikalla oli super pätevät lastenhoitajat, joten sain pitkästä aikaa syödä lautasen tyhjäksi ilman keskeytyksiä, jutella aikuisten asioista aikuisten kanssa, juoda vähän viiniä ja tanssiakin. Mulla jäi kaikessa sähläämisessä kännykkä kotiin eikä meillä ole siis yhtään kuvaa Dinasta morsiusneitona tai lapsista muutenkaan, vain kasa bestmanin älyttömiä selifie kuvia juhlista, niin tyypillistä. Junamatka seuraavana päivänä olikin sitten from hell, kun molemmat vanhemmat olivat juhlamainigeissa lievästi sanottuna väsyneitä ja yksi kuumeessa ja kaksi muuten vaan levottomia. Pisimmät viisi tuntia ikinä. Seuraavana päivänä oli loputkin porukasta kuumeessa. Huoh.. Ei mene meidän päiväkotialoitus nyt ihan suunnitelmien mukaan.

Malmösta löytyi uusi todella hieno teatteri-teemainen leikkipuisto

Ei siis mitään hohdokasta kerrottavaa tältä viikolta. Kiukkusia ja turhautuneita lapsia jotka enemmän tai vähemmän kipeinä ja karmea kaaos ympärillä. Kuljen koko ajan siivoamassa paikkoja, mutta siinä ei näytä olevan mitään järkeä kun joku kuitenkin kohta taas levittää ja sotkee.

Teatteri-leikkipuisto

 Ensin epäiltiin tulirokkoa, sitten märkärupea ja nyt terveysneuvonnan avulla kyseessä onkin höstblåsor eli enterorokko. Hyvä niin, mitään märkärupia en nyt jaksaisi millään alkaa hoitamaan. 

Onneksi mulla on vielä tämä viikko "lomaa". Tarkoitus oli kyllä lukea kurssimateriaalia ja tutustua ajatuksen kanssa aiheeseen. Nyt jää kyllä tosi tiukille se lukeminen. Olis ollu kiva mennä sinne ekalle luennolle, niin että ymmärtää mitä on tullut opiskelemaan. Toinen huoh...

Mutta tälläistä tämä ensimmäinen päiväkotivuosi tulee sitten olemaan. Kuten yksi isä päiväkodin eteisessä totesi: " Ilmoitin työnanatajalle että nähdään seuraavan kerran huhtikuussa!"

Ehkä positiivisempia kuulumisia ensi viikolla. 

Haipakkaa..

Mä istun täällä meidän väliaikaisessa asunnossa ja ulkona salamoi ja sataa. Odottelen pesukoneen ohjelman loppumista. 

Tällä viikolla on pitänyt lievästi sanottuna kiirettä. Tuntuu, että tunnit ei millään riitä, vaan yölläkin pitäis toimittaa sata ja yks asiaa. Millaista elämää tämä oikein enteilee, mähän olen vielä kotona enkä töissä tai opiskelemassa?!? Miten kiire meillä sitten on?!?

Päästiin viime viikonloppuna vihdoin muuttamaan sinne "omaan" kotiin. No, ainakin omien tavaroiden ja kalusteiden keskelle. Asunto oli luvattu valmiiksi, mutta koko viikon meillä on ravannut puolalaisia ukkeleita maalaamassa ja viimeistelemässä. Siinä onkin sitten ollut tekemistä pitää pojat erossa niiden työkaluista ja maalipurkeista. Samalla kaikin mahdollisin kielin ja käsimerkein yrittää selvittää kuinka kauan vielä kestää ja mihin aikaan aamusta ovikello ( ei toimi)  soi. 

Mutta kaikki tämä on pientä, koska lopputulos on huikea. Näin isossa lukaalissa me ei olla koskaan asuttu. Näin hienoilla kulmilla häiritty naapureita ja näin uudessa ja vastavalmistuneessa asunnossa jatkuvasti pelätty, että kohta joku läiskäsee rasvaset tai rapaset kädet uusille seinille tai naarmuttaa parketin. Kuvaavaa on, että Amos vasta toisena päivänä käveli olohuoneeseen ja sanoi: " oi mamma, mikäs paikka tämä on?". 

Nämä ei todellakaan ole mitään sisustusblogi kuvia, mutta muutama räpsy meidän uudesta kodista ja näkymistä kuiteskin. Don't mind the mess. Asutaan siis ullakolle rakennetussa asunnossa, joten ikkunoista näkyy vain taivasta ja kattoja. Ihanaa ettei tarvitse välittää naapureiden katseista. Vastapäisessä tornissa ( kuvassa) asuu joku super-hyper rahakas pariskunta, jonka telkkaria me voidaan katsella teksteineen makuuhuoneen ikkunasta, niin valtava se on. 

Ja totta kai jotta elämä ei olisi liian helppoa on tällä viikolla alkanut sekä Amoksen päiväkotiura että Dinan koulu. Amoksen kanssa me harjoiteltiin pari päivää yhdessä päiväkotielämää. Ensi oli vähän vaikeeta koska vessa oli erilainen ja lapset ei ymmärtänytkään suomea ( niinpä). Mutta perjantaina ehdin vain tossut auttaa jalkaan kun mies oli jo menossa eikä huikannut edes hyvästejä. Reipas poika,joka heti aamusta pukee repun selkään ja on jo menossa . Ja kyllä, tiedetään, jossain vaiheessa mieli muuttuu ja joudutaan neuvottelemaan lähdöstä, mutta hyvä että alku oli ainakin sujuva. Amos on ryhmän nuorin ja ainoa joka ei ole aikaisemmin ollut hoidossa. Aika moni siirtyi pienten kerroksesta isojen puolella, mutta on ehtinyt jo kartuttaa päiväkoti- uraa muutaman vuoden. Täällä harva jää kotiin kolmeksi vuodeksi,  vaikka vanhempainraha onkin huippu joustava. 

Ja että mulle on vaikeeta ettei saa sanoa dagis vaan förskola. Ja kieltämättä oli myös vaikeaa  olla pari päivää ihan vaan vanhempana mukana eikä alkaa neuvomaan tai auttamaan. Piti purra hammasta, monesti. 

Dinan koulu alkoi torstaina. Olipa ihana aloitusseremonia tässä koulussa. Jokainen luokka sai valita helium ilmapallon johon äänestettiin jokin toivepaikka. Toiveena olisi, että jos joku löytää ilmapallon myöhemmin ja palauttaa sen, voi luokka päästä retkelle. Sitten rehtori piti pihalla puheen ja lopuksi päästi koko nipun kaikkien luokkien palloja hurraa huutojen saattelemana ilmaan.  Mahtava aloitus!

Dinalla on iso luokka, 26 oppilasta. Aika erilaista verrattuna viime vuoden kymmenen oppilaan luokkaan. Opettaja järjesti Dinan istumaan ihan eteen ja varmistaa jatkuvasti että onko ymmärtänyt mitä sanottiin ja tarviiko apua. Luokassa vallitsee hyvä henki ja Dina on otettu lämpimästi vastaan. Multa meinas leuka loksahtaa, kun tänään illalla soitti yksi luokan isistä ja tiedusteli oliko Dinalla kaikki hyvin. Luokassa oli ilmeisesti ollut jotain kähinää ja kyseisen perheen lapsi oli ollut huolissaan siitä,  miten Dina oli asian ottanut. Ja heti soittivat ja kyselivät, ettei vaan jäänyt paha mieli. Tässä vaiheessa Dina ei ollut kertonut edes koko asiasta mitään. Vasta kun oikein tarkkaan mietti, muisti tilanteen, eikä itse ollut kovinkaan tuohduksissa asiasta. Kaikki muut luokassa ovat olleet jo eskarista saakka yhdessä joten mukavaa huomata että uusista välitetään. No ehkä tämä on vielä vähän liian aikaista hehkutusta. 

Kuulostaa varmaan siltä että mulla pitäis olla hurjasti vapaa-aikaa nyt , kun kaksi kolmesta on jo päivisin poissa. Totuus vaan on se, että koko sen ajan kun Amos ja Dina on koulussa, mä juoksen tuli takapuolen alla ja hoidan asioita. Clas Ohlson  on jo liiankin tuttu paikka, olen viime päivinä etsinyt antennijohtoa, sokeripalaa lamppuun ja kaikkea siltä väliltä. Ja aina joku unohtuu tai onkin väärän mallinen ja joudun taas palaamaan kotinikkarin taivaaseen. Lisäksi pitää vielä hoitaa tätä jähmeää ja takkuista byrokratiaa. Täyttää lomakkeita, ilmottautua sinne tänne ja tonne, valita hammaslääkärit ja neuvolat ja hoitaa vielä kaikenlaista sälää myös Suomen viranomaisten kanssa. Tylsää ja aikaavievää hommaa. 

Maanantaina päiväkoti-ura urkenee myös Simonille. Uusi reppu on jo ostettu ja tossut nimikoitu. Onneksi kaikki lapset on samassa rakennuksessa, muuten en tiedä miten tämä rumba käytännössä hoituisi. Nytkin on vaikeaa ehtiä edes yhdeksäksi, saati sitten vielä aikasemmin. Miten ihmeessä me päästään ajoissa liikkeelle kun on talvi ja pukea täytyy muutakin kuin kengät?!?

Onneksi sinne vielä on muutama kuukausi. Ainakin tänään on taas ollut hiostavan kuuma ja kostea ilma, ei ihme että taiva repesi nyt illansuussa. Ullakkohuoneistossa ukkonen on aika mahtipontinen elämys varsinkin kun satoi sisäön kuin saavista kaataen.

Ai niin, vielä yksi huomio, jonka tänään tein. Olen jollain tasolla alkanut sisäistämään tämän ydinkeskustan ja omien kotikulmien kordinaatit. Jonkinlainen sisäinen kartta alkaa hahmottua päähän eikä aina tarvii kaivaa puhelinta esille navigoimaan. Edistystä! Tosin tänään eksyin ihan hölmösti kotimatkalla lähikaupasta. Eli kartta ei ole vielä ihan virheetön ja valmis. 

Mitä meille kuuluu?

Onpa ollut hidas ja tahmainen viikko.

Mä olen edelleenkin räkätaudissa, olisi kai pitänyt hakea antibioottikuuri poskionteloihin. Eli pää ei tunnu toimivan ja kaikki on tosi raskasta. Tässä kuumuudessa ei ole mitään runollista tai ihanaa, mä kaipaan jo syksyn viileitä iltoja. Ihan vaan sen takia että en jaksa hikoilla koko ajan.

Pääsin sittenkin opiskelemaan maisteriksi, vaikka kesäkuussa nämä haaveet näytti todella kaukaisilta. Olin 8. varasijalla opinto-ohjelmaan " Mastersprogram i internationell och jämförande pedagogik". Opinnot on englanniksi, joka on sekä huono että hyvä asia. Huono siksi että mun englanti on vuosien ruotsin vääntämisen jälkeen jotenkin tosi ruosteessa ja hyvä taas siksi, että olen kuitenkin aikoinaan englanniksi suorittanut aikaisemman tutkinnon eli jossain ne tiedot ja sanavarastot varmaan vielä piileskelee ja herää eloon kun vähän harjoittelee. Eikös vaan? Toivottavasti kukaan ei kysy että mikä musta tulee sitten isona ja valmiina, koska en yrityksistä huolimatta ole saanut sitä selville. Mutta maisteri ku maisteri, eiks vaan?

Parasta tässä kaikessa on tietysti se että mullekin on luvassa valmis putki johon lipua. Eli kahdeksi vuodeksi eteen päin on järkevää ja mielenkiintoista tekemistä ja hyvässä lykyssä voin vielä onnistua saamaan maisterin paperit kouraan. Ei huono ei.

Mutta muuten tämä viikko on tuntunut piinaavan pitkältä ja ennen kaikkea pitkäveteiseltä. Ehkä se johtuu osittain siitä että me päästään sunnuntaina vihdoin muuttamaan (melkein) valmiiseen uuteen kämppään. Että vihdoin päästään omien huonekalujen ja tavaroiden keskelle ja tämä vieraiden nurkissa pyöriminen päättyy ainakin hetkeksi. Kävin asunnossa viikonloppuna ja vaikka kaikki näytti vielä todella keskeneräiseltä,mutta muhun iski hirmu into päästä viettämään meidän arkea niissä nurkissa. Ja heti tämä nykyinen asunto jotenkin tuntuu vaan raivostuttavan ei-omalta.

Tietysti edessä on vielä aika lailla pakkaamista, purkamista, siivoamista, kantamista ja hampaiden kiristelyä ennen kuin voi sanoa että kotona ollaan!

Ensi viikolla meillä alkaa myös erilainen arki, kun Amos aloittaa päiväkodin ja Dinalla alkaa koulu. Amos on valmista kauraa päiväkotiin, ollut jo mielestäni pidemmän aikaa. Vielä loppusilauksena tällä viikolla jätettiin vaippa kokonaan pois käytöstä, täältä löytyy iso mies, joka käy pöntöllä lorottelemassa. Toivottavasti tämä muutto ei nyt taas aiheuta jotain taantumaa tähän asiaan. Muutenkin tarvetta oman ikäisille kavereille on, kun pikkuveljen ja serkun kanssa leikkiessä Amos lopettaa puhumisen kokonaan ja löpöttää vaan päpäpä ja lälälä solkotusta. Aikas ärsyttävää, kun osaa kummiskin puhua tosi hyvin.

Simon saa olla vielä pieni ja kotona viikon verran pidempään. Harjoitella hieman vielä päiväkodissa tärkeitä taitoja kuten kiipeilyä ja vessapaperin repimistä. Varsinkin ensin mainitussa taidossa Simon on jo "parempi" kuin isot sisarrukset koskaan, valitettavasti myös tapaturma-alttius on korkea. Siitä todisteena mojovat mustelmat poskessa ja otsassa.

Puistossa pyöriminen on jo suorastaan tappavan tylsää. Vaikka tällä viikolla seurana on ollut poikien serkku ja setä, en enää millään jaksaisi joka päivä ensin jahdata juuri sitä tiettyä kolmipyöräistä ja tiettyä peräkäryä, josta kuuluu juuri oikeanlainen kolina ja sitten jatkuvasti kulkea perässä auttamassa kun ajoneuvo jumittuu jokaiseen kulmaan ja kaiteeseen. Samanaikaisesti toinen työntää hiekkaa suuhun tai kiipeää johonkin liian korkealle ja vilkuttelee iloisesti pitämättä ollenkaan kiinni. Onneksi tänään satoi kaatamalla koko aamupäivän ja ollaan vaan möllötetty kotona.

Tänään tulee myös appivanhemmat junalla Malmösta vierailulle. Tiedossa siis lisää kestittäviä mutta (toivottavasti) myös apuvoimia lastenhoitoon ja muuttorumbaan.

Stockholm Pride

Karmeasta räkätaudista ja helteestä huolimatta, mä olin päättänyt että me ainakin käydään katsomassa  Pride kulkuetta kaupungilla. Odottajan aika on aina pitkä ja varsinkin helteessä kärvistely melkein jo sai mut luovuttamaan ja poistumaan paikalta ennen edes ensimmäistä karnevaalikulkuetta. Vuoden slogan oli " så länge det finns hat, finns det andledning att festa!" Hieno ajatus!

 Mutta jäätiin siis urheasti paikalle ja onneks jäätiinkin! Todella vaikuttava sekä minulle että 8- vuotiaalle. Ostettiin jopa oma pieni lippu josta tietty tuli riitaa koska kaikki kolme halusivat heiluttaa. 

Mukana oli paljon politiikkaa ja tärkeistä ja koskettavista asioista kertovia banderolleja. Ehkä vaikuttavin oli " Marching for those who can't" ja kulkueen mustalla teipilla suljetut suut. Yritä sitten siinä pala kurkussa ja aurinkolasit kosteina selittää Dinalle mistä oli kysymys. Välillä mä olen todellinen "lipsill". Tai "Döva Queers" kulkue joka oli hyvin hiljainen mutta todella energinen ja iloinen.  Paljon tietty kysymyksiä joihin yritin vastata parhaani mukaan. Lopuksi hyppäsimme vielä itsekin tuttujen kulkueeseen mukaan ja Dina varsinkin oli hyvin vaikuttunut, että sai olla mukana. Ja nuhasta ja helteestä huolimatta patikoimme lähes 5 tuntia ! Nyt on jalat lievästi sanottuna murjotut ja muutenkin hieman nuutunut olo. Mutta olipas kiva olla mukana!